Pohdintaa vauvakuumeesta ja ikäerosta

V niin kuin vauvakuume. Se on vaivannut V:n syntymästä lähtien ajoittain paljonkin ja välillä ei yhtään. Enää en osaa niinkään vauvaa kaivata vaan ennemminkin pikkusisarusta V:lle. Vauvakuumetta siis on edelleen mutta se on ikään kuin muuttanut muotoaan - mitään tyhjän sylin tunnetta ei ole - vaan tunne siitä, että meidän perheestä puuttuu vielä ainakin yksi henkilö. Tottakai kaipaan myös odotusaikaa ja vauva-aikaa, mutta en yhtä palavasti kuin silloin kun V oli pienempi. Nyt tuntuu jo, että minulla on ollut vauva viimeksi niin kauan aikaa sitten, että en enää edes ihan muista millaista se oli. Vaikka eihän V ole vielä edes nelivuotias. Tämä voi johtua siitäkin, että olen joutunut ikään kuin pakottamaan itseäni kauemmas ajatuksista liittyen vauvaan ja raskaana olemiseen bioanalyytikko-opintojen alusta alkaen, koska on ollut selvää, ettei meille tule vauvaa ennen kuin olen valmistunut.

Googlesta

Pian V:n syntymän jälkeen halusin toisen lapsen heti perään. Taloudellinen tilanteemme ei sitä kuitenkaan mahdollistanut silloin eikä rakas mieheni syttynyt ajatukselle ollenkaan. Itse olin sen verran hormonien vietävissä, että jos olisin yksin saanut tuon päätöksen tehdä, olisin saattanut lähteä yrittämään toista lasta jo V:n ollessa pikkuvauva. Nyttemmin olen kiitollinen että asiat menivät kuten menivät. En olisi tässä mielekkäiden opintojen ja hyvien työmahdollisuuksien äärellä, jos olisimme saaneet toisen lapsen tuolloin. Ajan kuluessa olen myös miettinyt, olisiko minusta tuolloin ollut kahden pienen lapsen äidiksi. Vaikka koin olevani hyvä ja kypsä äiti, tuntui että vanhemmuus vaati välillä suuria ponnisteluita ja oma jaksaminen ei ollut paras mahdollinen V:n ollessa reilu 1-vuotias, saati että hoidettavana olisi ollut lisäksi pieni vauva. Pieni aikalisä tässä suhteessa ei todellakaan ole ollut siis huono asia.

Silti harmittaa, että V:n ja pikkusisaruksen ikäero tulee olemaan väkisinkin suuri. Alustavasti olemme miettineet toisen lapsen "ajoittamista" vuodelle 2020, jolloin V menee kouluun. Näin ehtisin olla jonkin aikaa töissä valmistumisen jälkeen sekä säästää mahdollisesti hieman rahaa äitiyslomaa varten ja saisimme kenties ostettua oman asunnonkin ennen vauvan tuloa. Saisin myös olla vauvan kanssa kotona V:n lähtiessä koulutielle, mikä olisi todella ideaalitilanne hänen kannaltaan.

Googlesta

Näin ikäeroa tulisi siis 6-7 vuotta. Mietityttää, voiko sisaruksista tulla läheisiä näin suurella ikäerolla. Itse olisin lapsena antanut mitä vain pikku- tai isosisaruksesta pienellä ikäerolla; ainoa sisarukseni on minua 9 vuotta vanhempi, eikä meillä ollut juuri mitään yhteistä kotona asuessamme. Leikkikavereita sisaruksista ei ainakaan toisilleen tule. Toisaalta V:stä tulee varmasti olemaan paljon apua vauvan hoidossa ja isompana on varmasti hyvä roolimalli pienemmälleen. V on jo jonkin aikaa osoittanut suurta kiinnostusta vauvoihin ja kertonut haluavansa oman pikkusisaruksen, joten tiedän, että hän tulee olemaan maailman onnellisin, kun joskus pääsee isosiskoksi. Sekin on yksi hyvä puoli isommassa ikäerossa - ei esimerkiksi 2-vuotias edes tiedä mitä tarkoittaa olla isosisarus eikä ymmärrä, miksi taloon yhtäkkiä tupsahtaa vauva.

Oma haaveeni, jota yllätyksekseni mieskin jopa myötäilee (ainakin vielä tässä vaiheessa kun myötäily ei sido mihinkään :D), on sitten aikanaan tehdä toisen lapsen perään vielä kolmas ja viimeinen oikeasti pienellä ikäerolla. Haluan päästä senkin riemun (ja kauhun?) kokemaan ja olenkin miehelle ilmaissut hartaan toiveen, että alle kolmekymppisenä olisi kaikki lapset tehtynä.

Googlesta

Raskasta tästä odottelusta tekee se, että olisin henkisesti jo täysin valmis toiseen lapseen ja kaikkeen, mitä se tuo mukanaan. Valehtelisin jos väittäisin, ettei tuttujen ja sukulaisten raskaudet hieman kirpaisisi -  joka kerran niistä kuullessa päässä käy ajatus "miksei meille?". Totuus on, että kolmevuotiaiden esikoisten äideistä suurella osalla on jo toinen lapsi tai se on tilauksessa. Tuntuu, että olen poikennut siltä tavanomaiselta polulta. En ole mikään laumasielu, mutta ennen kuin elämän realiteetit astuivat mukaan kuvioihin, kuvittelin aina kuuluvani tähän joukkoon. Siksi tuntuu välillä vaikealta hyväksyä tämä "vakiosta" poikkeava perhemalli. Vaikka eihän sitä kukaan koskaan tiedä, mitä elämä eteen heittää.