Jos tulisin nyt raskaaksi...

Aikoja sitten kirjoitin vauvahaaveista ja -suunnitelmista. Suunnitelmat laitettu nyt toteutukseen ja vauvalle annettu lupa tulla! Itsehän olen vauvakuumeillut jo vuosia on-off, mutta miehen lämpiäminen ajatukselle olikin pidempi prosessi. Tottakai asiaan on paljon vaikuttanut myös taloudellinen tilanne ja työnäkymät; minun oli koulutuksen luonteen takia pakko saada bioanalyytikko-opinnot suoritettua keskeytyksettä ja miehellä on ollut opiskelujeni aikana useampi pätkätyösuhde. Nyt tilanne näyttää kaikin puolin niin valoisalta, että vauva saa ihan oikeasti tulla, enkä meinaa pysyä housuissani.

Googlesta

Siksi mieleen tulikin kirjoittaa tällainen haaveilu-tyyppinen postaus siitä, miten asiat menisi, jos tulisin nyt heti raskaaksi. Tiedän, että moni ei anna itselleen lupaa haaveilla tai toivoa yhtään ennen kuin plussa pärähtää testiin, eikä pitkään aikaan vielä sen jälkeenkään. Omalla kohdallani jo tämän yritysajan odotus on kuitenkin tuntunut niin pitkältä, että sallin itselleni haaveilun. Esikoisemme sai myös alkunsa saman tien kun häntä aloitettiin yrittämään, joten toivon että se antaisi jotain viitettä kyvystäni tulla raskaaksi tämän toisenkin lapsen kohdalla, vaikka aikaa tuosta onkin kulunut jo viisi vuotta.

Googlesta

Jos tulisin nyt raskaaksi ja asiat menisivät samalla tavalla kuin viimeksi, voisin pahoin noin viikot 6-10, eli marraskuun loppu ja joulukuun alku menisivät oksentelusta kärsien. Vatsani alkaisi kasvaa vasta talven jälkeen, joten viime raskaudessa tutuksi tullut ongelma talvitakkiin ja toppahousuihin mahtumisesta ei ainakaan olisi ajankohtainen. Niskapoimu-ultra ajoittuisi todennäköisesti joulukuun loppuun tai tammikuun alkuun. V:n raskauden julkistin somessa vasta rakenneultran jälkeen, mutta nyt olen ajatellut kertovani raskaudesta jo np-ultrassa käytyäni. Voisi siis olla mahdollista julkaista uutiset uutenavuonna! Sukulaisille voisi sitten kertoa vähän myöhässä tulevasta lahjasta jo jouluna, mikäli neuvolassa tehtävässä varhaisultrassa kaikki olisi kunnossa.

Kevät menisi töissä käyden, masua kasvatellen ja tavaroita hankkien. Rakenneultrassa toivoisin sukupuolen selviävän, jotta varsinkin vaatteita olisi helpompi ostaa. Isommat käyttötavarat saisivat kuitenkin olla sukupuolineutraaleja väriltään, jotta niitä voi kierrättää mahdolliselle kolmannelle lapselle joskus hamassa tulevaisuudessa. V:n raskaudessa sukupuoli kerrottiin heti kaikille, ja niin tekisimme tälläkin kertaa.

Googlesta

Äitiysloma alkaisi touko-kesäkuulla, jos vain jaksan ja pystyn sinne asti olemaan töissä. Olen aina säälinyt äitejä, jotka joutuvat hikoilemaan kesähelteillä vastasyntyneen kanssa, saati ison raskausvatsan kanssa. Nyt minä olisin yksi heistä, jos tuleva kesä on yhtä kuuma kuin mennyt. Laskettu aika osuisi nimittäin heinäkuulle. No, eipä tarvitsisi pukea vauvalle paljon päälle ja ihokontaktin ottaminen olisi pakollista olosuhteista johtuen. Meidän asunnossa kun ei ole ilmalämpöpumppua, ainoastaan koneellinen ilmanvaihto. Jos olo olisi liian tuskainen kotona olemiseen, saattaisimme lähteä vanhempieni viileään omakotitaloon evakkoon. Synnärillä olisi varmasti ruuhkaa, sillä olen lukenut jostain, että heinäkuussa syntyy eniten lapsia Suomessa. Heinäkuu olisi siinä mielessä täydellinen ajankohta vauvan syntyä, että miehen kesäloma ajoittuu heinäkuuhun. Jos hän pitäisi sen perään vielä isyyslomaa, saisimme kaikki lomailla yhdessä pitkän pätkän ennen miehen paluuta töihin.

V:tä ei ole kastettu, vaan hänelle pidettiin nimijuhlat, joiden yhteydessä nimi kerrottiin kaikille. Uuden vauvan kanssa kertoisimme nimen todennäköisesti heti syntyessä, mikäli siitä päästään sopuun raskausaikana. Pikkuhiljaa kasvavan vauvan kanssa olisi ihanaa nauttia syksyn viilenevistä ilmoista ja käydä vaunulenkeillä. V aloittaa elokuussa eskarin, johon voisimme vauvan kanssa häntä saattaa kävellen ja hakea iltapäivisin päiväunien aikaan kotiin. Voi kunpa nämä haaveet kuultaisiin ja toteutuisivat. :)

Syksyinen tilannepäivitys

Viime postauksessa pähkäilin kesätöitä ja mietiskelin kevään koulujuttuja. Ja nyt on taas jo syksy! Ihan uskomatonta, miten harvoin kirjoittamiseen tulee tartuttua. Mutta eipä tämän blogin kanssa alun perinkään ole ollut mitään tavoitteita. Opinnäytetyö puristettiin tosiaan keväällä kasaan - parini kanssa tehtiin ihan uusi aluevaltaus ja tuotettiin videomateriaalia ja oltiinpa vielä tyytyväisiä lopputulokseen. :) 

Googlesta

Kesätöihin päädyin sitten kuitenkin samaan paikkaan, missä olin ollut jo kahtena aiempana kesänä, ja näillä näkymin valmistumisen jälkeen tammikuussa aloittelen siellä työt. Tässä hetkessä on tosi onnellinen ja kiitollinen mieli siitä, että valitsin juuri bioanalyytikon ammatin. Meidän koko valmistuvalle ryhmälle on töitä tiedossa, eikä kenenkään tarvitse vastoin omaa tahtoaan jäädä työttömäksi. Harvalla valmistuvalla on näin mahtava tilanne.

Googlesta

Viime viikolla sain pakettiin viimeisen harjoitteluni. Tein 6 viikon syventävän harjoittelun kahdessa 3 viikon pätkässä; ensimmäisen kliinisellä kemialla ja toisen kliinisellä mikrobiologialla. Kemian valitsin siksi, että ajattelin sen hyödyttävän minua eniten tulevissa töissäni. Mikrobiologiaan taas ihastuin kahden viikon perusharjoittelujakson aikana vuosi sitten. Bakteerit ovat oma kiehtova maailmansa ja mikrobiologialla työ on käsityöpainotteisuutensa vuoksi hyvin erilaista kuin automatisoiduissa kemian laboratorioissa.

Valmistumispäivämäärä on aika tarkalleen kahden kuukauden päästä. Sitä on vaikea käsittää, koska joulukuu on tuntunut pitkään tosi kaukaiselta ajankohdalta. Tulevien viikkojen aikana pitäisi puristaa kokoon syventäviin harjoitteluihin liittyvät kirjalliset tehtävät ja muutama ryhmätyö pariin jäljellä olevaan kurssiin. Tämä juuri alkanut syyslomaviikko taitaa siis mennä pitkälti läppärin ääressä. Ja silti tiedän, että näitä hiljaisia hetkiä yksin kotona katse naulittuna ruutuun tai kirjaan tulee vielä ikävä.

Vuosi 2017 hyvästelty ja uusia tuulia nuuskimassa

Viime vuosi oli raskas. Kevätlukukausi koulussa oli kiireinen ja työntäyteinen ja sen perään olin koko kesän töissä vaikka oikeasti olisin kaivannut vähän lomaa. Syyslukukaudella pyörähdettiin koulun penkillä vaivaiset 3 viikkoa, jossa ajassa huitaistiin muutama kurssi valmiiksi ja sen jälkeen siirryttiin koko loppusyksyn kestävälle harjoittelujaksolle.

Aloitin syksyllä harjoittelun neurofysiologian yksiköstä ja sieltä jatkoin mikrobiologialle, sitten kliiniselle fysiologialle, patologialle ja viimeiset harjoittelut kuluivat verikeskuksessa ja hematologian ja kemian päivystyslaboratoriossa. Opin syksyn aikana mielettömän paljon asioita ja aika kului nopeasti, vaikka kaikkiaan harjoitteluaika oli todella raskasta ja vaativaa. Kun päästiin jouluun, olo oli kuin histologisen kudosprosessoinnin läpikäyneellä lihakimpaleella; uitettu monenlaisissa liemissä ja kertakaikkiaan kypsä. Mutta samalla tietysti myös voittajafiilis; mä selvisin!

Harjoittelupaikan hanskakuusi

En voi sanoin kuvailla, miten onnellinen olen, että vuosi 2017 on nyt ohi, sillä tänä vuonna puhaltavat uudet tuulet monella saralla. Opintoja on jäljellä enää tämä vuosi. Joulukuussa kaikki on ohi ja saan bioanalyytikon paperit käteen. Tähän vuoteen mahtuu varmasti paljon epätoivon tunteita opinnäytetyön ja muun koulupuuhan kanssa, mutta yritän nauttia viimeisistä hetkistä opiskelijana. Tiedän, että tämä kaikki on ohi silmänräpäyksessä ja vielä joku päivä saatan haikailla tätä omalla tavallaan huoletonta opiskeluaikaa.

Kesätyöt ovat puhututtaneet jo lähes alkusyksystä alkaen ja olenkin tehnyt jo aloitteita niiden suhteen. Olen kysellyt kesäksi töitä ihan uudesta paikasta ja vähän omanlaisestaan maailmasta, johon en olekaan vielä päässyt astumaan. Olisi piristävää ja työkokemuksenkin kannalta kiva päästä ensi kesäksi eri paikkaan kuin missä olen jo kahtena kesänä ollut.

Googlesta

Kaikkein eniten tässä uudessa vuodessa minua kuitenkin kutkuttaa syksyllä alkava projekti. Kirjoitinkin aikaisemmin, miten olemme suunnitelleet vauvaa vuodelle 2020. No, koska suunnitelmilla on tapana muuttua niin nyt meillä onkin toiveissa vauva vuosimallia -19. Syksyllä olisi tarkoitus aloittaa yrittämään vauvaa, jotta ehtisin ensi vuonna olemaan vielä töissä sen verran, että saan kunnollisen äitiyspäivärahan. Olen sanoinkuvaamattoman onnellinen ja innoissani, enkä ole malttanut pysyä pois kauppojen vauvanvaatehyllyiltä... ❤

Kiireinen kesä

Jälleen pyörähti koko kesä töissä ja huomenna olisi viimeinen päivä työllistettynä tälle vuotta. Jossain vaiheessa tajusin haukanneeni turhan ison palan, kun en pitänyt yhtään lomaa koko kesänä. Ensi kesänä olen tämän suhteen toivottavasti viisaampi. Niin minä kuin V:kin ollaankin jo aika kovasti vähän hengähdystauon tarpeessa - aikaiset aamuheräämiset on vieneet voimansa myös tytöltä. Tein pääosin aamuvuoroa arkisin, mutta jokunen iltavuoro ja viikonloppukin mahtui matkaan. Juhannuksen vietin käytännössä kokonaan töissä.

Olo on siis väsynyt ja kaikkensa antanut mutta samalla tietysti hieman haikea ja ennen kaikkea kiitollinen tästä tosi tärkeästä työkokemuksesta. Näytteenotto osastoilla ja päivystyksessä on nyt jo tosi tuttua ja oikeastaan polikliininen näytteenotto tuntuukin tylsältä. :) Pääsin tekemään näytteiden vastaanottoa, lajittelua ja erottelua sekä analytiikan puolella paljon erilaisia pikatestejä ja verikaasuanalyysejä.

Nyt tie käy taas muutamaksi viikoksi koulun penkille, minkä jälkeen loppusyksy jouluun asti vietetään harjoittelussa. Ohjelmassa on siis 2 viikon harjoittelu jokaiselle erikoisalalle (mikrobiologia, patologia, kemia, hematologia, verikeskus ja neurofysiologia). Odotan oikeastaan aika innolla kaikkea, mitä pääsen kokemaan ja näkemään syksyn aikana. Ties vaikka löytäisin jonkun ihan uuden kiinnostuksen kohteen erikoistumisalan suhteen, tähän asti kun olen ollut aika varma siitä, että kemialle todennäköisesti tulen suuntautumaan. Nyt ensin kuitenkin muutaman päivän ansaittu lepotauko ihan kaikesta ja ensi viikon loppupuolella sitten pikkuhiljaa takaisin koulujuttuihin, muun muassa opinnäytetyön kirjoittelun pariin. :)

Pohdintaa vauvakuumeesta ja ikäerosta

V niin kuin vauvakuume. Se on vaivannut V:n syntymästä lähtien ajoittain paljonkin ja välillä ei yhtään. Enää en osaa niinkään vauvaa kaivata vaan ennemminkin pikkusisarusta V:lle. Vauvakuumetta siis on edelleen mutta se on ikään kuin muuttanut muotoaan - mitään tyhjän sylin tunnetta ei ole - vaan tunne siitä, että meidän perheestä puuttuu vielä ainakin yksi henkilö. Tottakai kaipaan myös odotusaikaa ja vauva-aikaa, mutta en yhtä palavasti kuin silloin kun V oli pienempi. Nyt tuntuu jo, että minulla on ollut vauva viimeksi niin kauan aikaa sitten, että en enää edes ihan muista millaista se oli. Vaikka eihän V ole vielä edes nelivuotias. Tämä voi johtua siitäkin, että olen joutunut ikään kuin pakottamaan itseäni kauemmas ajatuksista liittyen vauvaan ja raskaana olemiseen bioanalyytikko-opintojen alusta alkaen, koska on ollut selvää, ettei meille tule vauvaa ennen kuin olen valmistunut.

Googlesta

Pian V:n syntymän jälkeen halusin toisen lapsen heti perään. Taloudellinen tilanteemme ei sitä kuitenkaan mahdollistanut silloin eikä rakas mieheni syttynyt ajatukselle ollenkaan. Itse olin sen verran hormonien vietävissä, että jos olisin yksin saanut tuon päätöksen tehdä, olisin saattanut lähteä yrittämään toista lasta jo V:n ollessa pikkuvauva. Nyttemmin olen kiitollinen että asiat menivät kuten menivät. En olisi tässä mielekkäiden opintojen ja hyvien työmahdollisuuksien äärellä, jos olisimme saaneet toisen lapsen tuolloin. Ajan kuluessa olen myös miettinyt, olisiko minusta tuolloin ollut kahden pienen lapsen äidiksi. Vaikka koin olevani hyvä ja kypsä äiti, tuntui että vanhemmuus vaati välillä suuria ponnisteluita ja oma jaksaminen ei ollut paras mahdollinen V:n ollessa reilu 1-vuotias, saati että hoidettavana olisi ollut lisäksi pieni vauva. Pieni aikalisä tässä suhteessa ei todellakaan ole ollut siis huono asia.

Silti harmittaa, että V:n ja pikkusisaruksen ikäero tulee olemaan väkisinkin suuri. Alustavasti olemme miettineet toisen lapsen "ajoittamista" vuodelle 2020, jolloin V menee kouluun. Näin ehtisin olla jonkin aikaa töissä valmistumisen jälkeen sekä säästää mahdollisesti hieman rahaa äitiyslomaa varten ja saisimme kenties ostettua oman asunnonkin ennen vauvan tuloa. Saisin myös olla vauvan kanssa kotona V:n lähtiessä koulutielle, mikä olisi todella ideaalitilanne hänen kannaltaan.

Googlesta

Näin ikäeroa tulisi siis 6-7 vuotta. Mietityttää, voiko sisaruksista tulla läheisiä näin suurella ikäerolla. Itse olisin lapsena antanut mitä vain pikku- tai isosisaruksesta pienellä ikäerolla; ainoa sisarukseni on minua 9 vuotta vanhempi, eikä meillä ollut juuri mitään yhteistä kotona asuessamme. Leikkikavereita sisaruksista ei ainakaan toisilleen tule. Toisaalta V:stä tulee varmasti olemaan paljon apua vauvan hoidossa ja isompana on varmasti hyvä roolimalli pienemmälleen. V on jo jonkin aikaa osoittanut suurta kiinnostusta vauvoihin ja kertonut haluavansa oman pikkusisaruksen, joten tiedän, että hän tulee olemaan maailman onnellisin, kun joskus pääsee isosiskoksi. Sekin on yksi hyvä puoli isommassa ikäerossa - ei esimerkiksi 2-vuotias edes tiedä mitä tarkoittaa olla isosisarus eikä ymmärrä, miksi taloon yhtäkkiä tupsahtaa vauva.

Oma haaveeni, jota yllätyksekseni mieskin jopa myötäilee (ainakin vielä tässä vaiheessa kun myötäily ei sido mihinkään :D), on sitten aikanaan tehdä toisen lapsen perään vielä kolmas ja viimeinen oikeasti pienellä ikäerolla. Haluan päästä senkin riemun (ja kauhun?) kokemaan ja olenkin miehelle ilmaissut hartaan toiveen, että alle kolmekymppisenä olisi kaikki lapset tehtynä.

Googlesta

Raskasta tästä odottelusta tekee se, että olisin henkisesti jo täysin valmis toiseen lapseen ja kaikkeen, mitä se tuo mukanaan. Valehtelisin jos väittäisin, ettei tuttujen ja sukulaisten raskaudet hieman kirpaisisi -  joka kerran niistä kuullessa päässä käy ajatus "miksei meille?". Totuus on, että kolmevuotiaiden esikoisten äideistä suurella osalla on jo toinen lapsi tai se on tilauksessa. Tuntuu, että olen poikennut siltä tavanomaiselta polulta. En ole mikään laumasielu, mutta ennen kuin elämän realiteetit astuivat mukaan kuvioihin, kuvittelin aina kuuluvani tähän joukkoon. Siksi tuntuu välillä vaikealta hyväksyä tämä "vakiosta" poikkeava perhemalli. Vaikka eihän sitä kukaan koskaan tiedä, mitä elämä eteen heittää.

Jyrsijämuistelmia

Minulla on ollut jyrsijöitä niin kauan kuin jaksan muistaa. Ensimmäiset jyrsijäni olivat kaverini venäjänkääpiöhamsteri roborovskit (3 kpl), jotka sain itselleni kun kaverini ei enää jaksanut hoitaa niitä. Vuosi oli 2004 joten olin 12-vuotias ja nimesin ne Amandaksi, Melindaksi ja Belindaksi. Voi apua oikeasti mitkä nimet, mutta tuolloin ne olivat varmasti mielestäni hienoimmat nimet mitä saatoin keksiä. :D Ja sen jälkeen jyrsijöitä on tullut ja mennyt niin paljon, etten itsekään muista kaikkia, ellen lunttaa jostain papereista. Eikä kaikista ole edes mitään papereita enää tallessa.

Ensimmäiset jyrsijäni

Noista roboista Belinda taisi kuolla viimeisenä ja sen jälkeen oli jäljellä tyhjä häkki ja mielettömän hamsterikuumeinen tyttö. Sitten haettiinkin läheiseltä kasvattajalta syyrialainen hamsteri Ronja vuonna 2005. Samoihin aikoihin kaverini sai poikahamsterin ja mehän tietysti teetimme näillä poikaset vielä samana vuonna. Voi kuinka fiksua. Mutta hyvin kävi onneksi ja kaikille poikasille löytyi kotikin. Olin onneksi jo aika nuorena vastuuntuntoinen ja hoidin näin jälkeenpäin mietittynäkin eläimiäni suurella rakkaudella ja niin hyvin kuin pystyin. Luin hirvittävästi tietoa netistä jotta osaisin ruokkia ja käsitellä poikasia oikein. Ja hartaudella keittelin hamstereille puuroja, annostelin erilaisia pilttisoseita ja jogurttia (tuolloin ei vielä puhuttu mitään maitotuotteiden sopimattomuudesta) ja ostin emolle persiljaa raudansaannin turvaamiseksi.

Ensimmäinen syyrialaiseni Ronja ihan vauvana

Ronjan poikasista jätin itselleni kaksi, mustan pitkäkarvaisen uroksen Ricon ja mustan kilpikonnanaaraan Namin. Loppuvuonna 2005 ostin eräältä harrastelijakasvattajalta lyhytkarvaisen creme valkonauhaisen naaraan Dionen. Dionella ja kaverini uroksella yritettiin vielä toiseenkin kertaan saada poikasia, mutta (ehkä ihan hyvä niin) tulosta ei syntynyt. Sen sijaan Ronjan tytär Nami teki poikaset vuonna 2006 eräältä toiselta kaveriltani lainassa olleen musta-keltaisen uroksen kanssa. Jostain syystä tämä naaras oli ilmeisesti kovin stressaantunut emo ja söi noin puolet poikasista. Muistan olleeni melko surullinen, kun poikasissa olisi ollut himoitsemaani valkokirjokilpikonnaa, mutta juuri nämä päätyivät emon suihin. Kovin montaa poikasia ei tainnut jäädä jäljelle, normaaleja ja cremejä taisivat olla pääasiassa. Itselleni jäi creme vkkk naaras Nea (tällaisia kauhistuksiahan ei edes pitäisi syntyä, mutta näin käy kun pikkulikat teettävät poikasia juuri välittämättä väriyhdistelmistä).

Kasvattejani, vasemmalla musta kk Nami, ylhäällä musta Rico (piskuinen uros komealla turkilla <3) ja alla creme vkkk Nea

Syyrialaisinnostus alkoi sitten jossain kohtaa hiipua nopeasti ja kasvatushaaveetkin karisivat, kun muu elämä ja muut eläinlajit alkoi kiinnostaa enemmän. Näiden kotiin jääneiden poikasten jälkeen olen hankkinut enää yhteensä kolme syyrialaista, joista kaksi oli peräisin kasvattajilta ja yksi eläinkaupasta. Viimeisin syyrialainen hamsterini (alla olevassa kuvassa alin) kuoli vuonna 2014. Tämän jälkeen ei siis ole enää syrkkejä ollut, mutta älä koskaan sano ei koskaan. Ottaisin yhden varmasti heti, jos olisi yhtään ylimääräistä tilaa terraariolle! Katsotaan, katsotaan.

Viimeisimmät syyrialaiset vuosilta 2009-2014

Vuonna 2008 syyrialaismäärän vähän hiipuessa ostin eläinkaupasta roborovski-trion, mutta uroksia kun ensimmäisellä kerralla oli naaraita. Ja se oli kyllä iso virhe. Tappelivat verissäpäin ja ensin erotin haavoittuneen kahdesta muusta. Lopulta jouduin sitten erottamaan kaksi muutakin vielä toisistaan kun eivät tulleet toimeen lainkaan. Ensimmäiset roboni olivat myös yllättävän sosiaalisia - yksi niistä oli jopa kunnon sylilöllykkä - mutta nämä urokset olivat ehkä vähän normaalimpia roboja siinä suhteessa, että ei niitä juuri tehnyt mieli sylitellä. Samoihin aikoihin minulla oli myös kaksi talvikkoa: eläinkaupasta Sandybell - äkäinen naaras, joka ei koskaan kesyyntynyt kunnolla - ja toinen uros kasvattajalta, aivan ihana sylilöllykkä Romeo.

Vas. yksi urosroboista, ylhäällä Sandybell ja alhaalla Romeo

Muista jyrsijöistä kuin hamstereista minulla on vuosien varrella ollut marsuja, gerbiileitä, hiiriä ja rottia. Gerbiiliveljekset Casimirin ja Casperin (agouti ja pink eyed white) ostin muistaakseni jostain eläinkaupasta vuonna 2009. Ne oli ihan kivoja veitikoita ja vilkkaita kun mitkä, mutta muistelen pitäneeni niitä jotenkin vähän persoonattomina eikä ne minua syystä tai toisesta vallanneet sillä tavalla kuin hamsterit. Myöskin 2008-2009 halusin kokeilla hiiriä lemmikkeinä. Ostin ensin 2 kappaletta siamese seal point -naaraita eräältä kasvattajalta. Pian halusin niille lisää kavereita ja eräältä toiselta kasvattajalta ostin 3 naarasta lisää. Tämän lauman touhuja oli ihan hauska katsella ja hiirissä mukavan erilaista oli niiden ketteryys ja kiipeilytaito. Ikävämpänä muistona mielessä on se pissan lemu, joka oli jotenkin erilailla läpitunkevaa kuin hamstereilla. Jossain vaiheessa ostin kasvattajalta myös pikkuisen mustan pitkäkarvaisen uroshiiren Mikin, joka tietysti asui yksikseen eikä naaraiden kanssa. En itseasiassa yhtään muista, ostinko ensin Mikin vai tuon naaraslauman. Hirvittävän huono muisti ja noista naaraista en löytänyt yhtään kuvaa mistään, että voisin kuvauspäivämääristäkään saada selkoa tähän.

Gerbiilit Casper ja Casimir

Pk musta uroshiiri Mikki

Teini-iässä aloin haaveilemaan rotista ja pitkän harkinnan jälkeen toteutin unelmani. Vuonna 2010 18-vuotiaana kun minulla ei enää ollut kuin yksi hamsteri, ostin eräältä harrastajalta pitkän harkinnan jälkeen 2 mustaa urosrottaa, Myrskyn ja Roudan. Rakastuin niihin päätä pahkaa, vaikka ne olivatkin melkoisia sotkupekkoja ja tekivät huoneessani toki tuhojakin vapaana juoksennellessaan. Mikään muu jyrsijä ei ole yhtä älykäs ja sosiaalinen, voisi sanoa että rotat ovat pikkuisia koiran korvikkeita. Rotat saivat olla päivittäin vapaana huoneessani ja ne kulkivat hupussani ja olallani. Seurustelin tuolloin jo mieheni kanssa kaukosuhteessa, ja rotat reissasivat viikonloppuisin mukanani visiiteille. Voisin joskus vielä kuvitella ottavani rottia, mutta naaraita, sillä urosten merkkailu oli todella rasittavaa. Lisäksi rottien pitäminen vaatii ehdottomasti omistusasunnon, sillä tuhoa tulee helposti. Omasta huoneestani kärsi tapetit ja jalkalistat. Ja kolmanneksi rotilla täytyy olla mahdollisuus elää häkin ulkopuolella. Nuokin kaksi apinaa aina odottivat häkin kattoluukulla, että koska sen avaan, ja äkkiä kiivettiin ulos häkistä ja riehumaan työpöytäni laatikoihin kun vapaus koitti. Molemmat kuolivat aika peräjälkeen ja toisen kuoltua olimme muuttaneet miehen kanssa jo yhteiseen vuokrakämppään. Se oli varmaasti se suurin syy, miksi uusien rottien hankkiminen sitten jäi.

Rotat Myrsky ja Routa

Kotoa pois muuttaessa minulla oli enää yksi yksinäinen rottavanhus Routa ja yksi syyrialainen hamsterivanhus. Tuntui masentavalta ajatella, että yksi kaunis päivä olen aivan tyhjin käsin, sillä molemmilla alkoi tosiaan olla ikää. Minulla ei ollut kotona asuessa ollut mahdollisuutta ajatellakaan marsujen hankkimista, sillä tiesin niiden vaativan tilavan häkin ja mielellään vapaana juoksutusta. Yo-kirjoitusten jälkeisenä kesänä (vuonna 2011) ennen kotoa muuttoa aloinkin hankkia jo valmiiksi tarvikkeita marsuja varten, sillä tiesin haluavani "kokeilla" sitäkin lajia. Alkusyksystä meille muuttikin sitten 2 marsupoikaa eräältä lähellä asuvalta kasvattajalta. Pojat saivat kutsumanimikseen Torsti ja Taavi. Ikävä kyllä jouduin luopumaan pojista V:n synnyttyä ja luovutin ne takaisin kasvattajalleen (tässä yksi erittäin hyvä syy hankkia eläimet aina kasvattajalta - en ole vielä koskaan kuullut kasvattajan kieltäytyvän ottamasta takaisin kasvattejansa), kun tuntui että en enää pysty vauvan kanssa antamaan niille tarpeeksi aikaa ja huomiota. Alkuvuodesta -14 lähtien viimeisimmän hamsterinkin kuoltua olen ollut ensimmäistä kertaa elämässäni täysin ilman lemmikkejä tämän vuoden kevääseen saakka.

Torsti ja Taavi

Yhteensä minulla on ollut 2 talvikkoa, 6 roborovskia, 8 syyrialaista, 2 gerbiiliä, 2 rottaa, 2 marsua ja 6 hiirtä reilun 10 vuoden aikana. Ei minulla koko ajan siis ihan eläintarha ole sentään ollut pystyssä, vaikka niin minulle uskoteltiin :D. Täytyypä kirjoitella nykyisistä karvakavereista toinen postaus, sillä niitä en laskenut mukaan näihin lukemiin. Suurin eläimistä asusti omassa huoneessani. Alla pari kuvaa häkeistä, joita saikin sitten sovitella .

4 kpl kääpiöiden asuntoja ja yhden syrkin häkki, lattialla gerbiilien terraario (v.2009)

Rottien Furet Towerin puolikas (v. 2010)

Rakkaus jyrsijöihin on säilynyt ja minulla tulee varmasti olemaan aina jonkunlainen jyrsin tai useampikin. Vaikka niitä pidetään pikkulasten lemmikkeinä niin sitä ne eivät todellisuudessa ole. Jyrsijöiden hoito on helppoa kyllä, mutta varsinkin ruokintaan täytyy osata panostaa. Pieni jyrsijä ei ole myöskään pienelle lapselle paras mahdollinen lemmikki haurautensa vuoksi. Jyrsijät vahingoittuvat helposti lapsen käsissä, puhumattakaan siitä että lähtevät helposti karkuun ja hukkuvat. Olen onnellinen, että vanhempani antoivat minulle melko "vapaat kädet" harrastaa jyrsijöitä (kävin itseasiassa aika monissa pet-näyttelyissäkin hamstereiden kanssa pienempänä) ja samalla kasvattaa vastuuntuntoa. V:lle aion antaa isompana samanlaisen mahdollisuuden eläinharrastukseen (muihinkin kuin jyrsijöihin), jos hän on kiinnostunut sellaisesta, mutta sillä erotuksella, että itse aion olla myös mukana puuhassa. Minua ei liiemmin valvottu ja sain itse päättää kaikesta eläimiin liittyvästä, kunhan määrä ei kasvanut liian suureksi tai rahaa mennyt liikaa. 

Opiskelu äitinä

Äitiys ja opiskelu on tähän asti ollut kohtuullisen helppo yhdistelmä. Suuren suurta vertailukohtaa minulla ei toki ole, koska olen ehtinyt olla töissäkäyvä äiti vain viime kesän ajan eli reilut pari kuukautta. Mutta tältä pohjalta voin kuitenkin todeta, että opiskelussa verrattuna työssäkäyntiin on omat puolensa. Opiskelu tuntuu helpolta ja turvalliselta siirtymältä kotiäitiydestä uran pariin. Suoraan työelämään siirtyminen olisi varmasti ollut rankkaa. Valmistuttuani minulla on oman alani tuore tietotaito eväänäni ja olen valmis lähtemään töihin kohti uusia haasteita. Siinä vaiheessa olen varmasti myös jo niin lopen kyllästynyt opiskeluun, ettei ihan hetikohta tule hinkua lähteä mukaan mihinkään lisäkoulutuksiin kuten yamk-opintoihin.

Opiskeluni ovat päiväpainotteista monimuoto-opiskelua ja se on pelkkää plussaa näin äiti-ihmisenä. Kun joka viikko on vähintään yksi itsenäisen opiskelun päivä (tai vapaapäivä, jos ei satu olla mitään kirjallisia tehtäviä työn alla tai tarvitse lukea tenttiin - tätä tosin tapahtuu harvoin), jää enemmän aikaa tehdä kotona kotitöitä koulujuttujen ohessa ja monesti on mahdollisuus myös antaa lapselle vapaapäivä päiväkodista. V:lle ei tule kovin usein täyttä hoitoviikkoa useampaa viikkoa peräkkäin, mistä olen onnellinen.

Lisäksi monet kurssit toteutetaan etäluentoina, jolloin on mahdollista seurata luentoa kotona omalta läppäriltä. Taukojen aikana (ja kröhöm, välillä muulloinkin) on aikaa raivata kotona vallitsevaa kaaosta, pyykätä ja täyttää tiskikonetta. Alkuun kesti tottua etäluentoihin ja olin hieman niitä vastaankin, mutta nyt en vaihtaisi niitä pois. Totta puhuen tuntuu joskus varsin turhalta raahautua koululle kuuntelemaan luentoja, joilla luetaan powerpoint-diat läpi ja sitten ajella takaisin kotiin. Usein ajatus alkaa harhailla eikä tule keskityttyä kunnolla kuuntelemaan. Live-luentojen positiivinen puoli on tietysti se, että epäselvät asiat voi selvittää heti.

Päiväkodin tätien ottama kuva

Plussaa opiskelussa on siis jokseenkin joustava aikataulu kurssien puitteissa. Omissa opinnoissani läsnäolo on kuitenkin pakollista kaikilla kursseilla, joten aivan huvikseen ei voi skipata luentoja. Käytännössä joustoa kyllä löytyy hyvinkin paljon, sillä onhan se ihan ymmärrettävää, että lapsiperheessä opiskeleva puolisko on se, joka jää kotiin kun lapset sairastavat. Laboraatiotunnit ovat 100 % pakollisia, joten niihin on sitten tultava vaikka pää toisessa kainalossa. Toisaalta ne ovat yleensä myös kaikista kivoimpia tunteja. Harjoitteluissa taas on sitten suoritettava se tietty tuntimäärä, oli mikä oli. Toivon että vuoden päästä syksyllä pitkä 12 viikon harjoittelu menee niin mutkattomasti, etten joudu sumplimaan tuntien korvaamisia esim. viikonloppuisin.

Se pieni mutta, mikä opiskelussa perheellisenä tökkii, on vapaa-ajan puute. Vaikka on vapaapäiviä, lyhyitä päiviä ja pitkiä lomia, niin jotenkin kummasti kaikki suuritöiset kurssit ja tenttisumat tahtovat sattua päällekkäin. Iltaisin ja viikonloppuisin se on tietenkin kaikki pois perheen yhteisestä ajasta: se aika, mikä ei mene tenttiin lukiessa tai tietokonetta näpytellessä, menee pitkälti tentistä/tehtävästä stressaamiseen. Tai näin ainakin minulla. Töissä käydessä vapaa-aika on oikeasti vapaata aikaa eikä mitään töihin liittyvää ainakaan toivottavasti tarvitse puida läpi mielessään.

Olen todella kiitollinen miehelleni, joka on antanut minulle rauhan niin stressaamiseen kuin tuottavampaankin tekemiseen hoitamalla V:tä ja tekemällä kotitöitä satunnaisesti paljon enemmänkin kuin voisi pyytää. V:stä onkin tullut tämän syksyn aikana melkoinen isin tyttö. Kun joskus valmistun, täytyy varmaan antaa miehellekin jonkinlainen muistaminen, sillä onhan hänellä aivan valtavan suuri rooli minun opinnoissani ja ennenkaikkea siinä, miten niissä menestyn. Yksinhuoltajana todennäköisesti joutuisin menemään hyvin pitkälti sieltä, missä aita on matalin... Ensi keväänä, kun kuvioihin heitetään kaiken muun päälle vielä opinnäytetyön tekoa, tulee varmasti olemaan mielenkiintoisia aikoja.

Toinen miinus opiskelussa on tietenkin raha. Eihän tästä kukaan mitään maksa, vaan pienillä tuloilla mennään ja opintolainaa nostetaan kaikki, mikä irti saadaan. Kesätöiden tuomat lisäansiot ovat ihan puhdasta luksusta! Se tunne, kun voit tilata koko vuoden satsin piilolinssejä kerralla tai ostaa jotain muuta ihan yhtä arkipäiväistä ja tarpeellista. Keväällä tein jopa listan kaikesta isommasta hankittavasta, mitä ostan heti kun siihen on varaa. Opiskelijat elävät kesästä kesään? :D

Äitiys tuo opiskeluun hirvittävän paljon lisää motivaatiota, se on varma. Loppujen lopuksi jokainen kyynel ja hikipisara, joita opintojen vuoksi vuodatetaan, on oman lapsen ja perheen hyvinvoinnin ja paremman tulevaisuuden eteen. Tämä on toisaalta hienoa ja ainutlaatuista aikaa, mutta kyllä hinku on kova jo päästä kiinni töihin ja säännöllisiin tuloihin ja maali on koko ajan kirkkaana mielessä. Ja täytyy sanoa, että minulla yhden lapsen äitinä on oikeasti helppoa. Nostan kättä lippaan useamman pienen lapsen kanssa opiskeleville äideille, olette oikeita arjen sankareita.