Päiväkodin aloitus

V on nyt ollut päiväkodissa pari viikkoa. Ensin kävimme alkukuusta yhdessä tutustumassa ja juttelemassa. En yhtään tiennyt miten hoito olisi parasta aloittaa, joten halusin kuulla henkilökunnan neuvoja ja mielipiteitä asiassa. Mitään kovin ihmeellisiä neuvoja en sieltä suunnasta saanut, joten googlettelin asiaa hieman ja sen jälkeen pohdin mikä V:lle sopisi parhaiten. V on uusissa tilanteissa ja uusien ihmisten kanssa hitaasti lämpeävä, ujo ja kovin äitiin takertuva. Eli jos olen paikalla, hän on hyvin tiiviisti sylissäni eikä siitä ilman itkua mielellään liiku mihinkään. Tiesin, että meillä hoidon aloitus ei varmastikaan tule sujumaan huudoitta eikä V sopeudu isoon lapsijoukkoon ja uuteen rytmiin ihan päivässä tai kahdessa.

Monethan käyvät tutustumassa viikonkin ajan päivittäin yhdessä lapsen kanssa aina aikaa pidentäen, loppupäästä lapsi sitten jätetään hoitotätien huomaan ensin hyvin lyhyeksi aikaa ja pikkuhiljaa pidemmäksi. V:n luonteen vuoksi minä kuitenkin päätin skipata tuon vaiheen. Näin jälkikäteen tein oikean päätöksen, se että olisin roikkunut mukana, olisi korkeintaan hidastanut sopeutumista. Ensimmäiset hoitopäivät oli ajoitettu 9.00-11.30 niin, että niihin mahtui ulkoilu ja lounas, mutta ei vielä päiväunia. Ihan ensimmäisenä päivänä olin noin tunnin verran mukana, ja V jäi hiekkalaatikolle omahoitajansa syliin kun lähdin pois. Huutaen, kuinkas muutenkaan. Hakutilanteessa alkoi myös lohduton itku ja nyyhkytys jatkui kotonakin vielä pitkään.

Kaksi seuraavaa kertaa meni vielä samoissa merkeissä, mutta pikkuhiljaa on alkanut näkymään muutosta ja viime päivinä voi sanoa että hoidossa on alkanut mennä jo hyvin. V on syönyt reippaasti, nukkunut päikkärit sikeästi, kuunnellut satuja muiden kanssa ja hiekkalaatikolla tehnyt hiekkakakkuja. Iltaisin jutellaan miten päivä on mennyt ja yritän ylläpitää positiivista mielikuvaa päiväkodista. Viedessä itku alkaa jo kun ajetaan pk:n pihaan, mutta enää ei tunnu pahalta jättää pientä hoitoon kun tietää miten hyvät hoitajat siellä on ja että itku loppuu nopeasti kun saa muuta ajateltavaa. Tällä viikolla V on ollut jo 6-7 tunnin päiviä hoidossa ja selvästi pidemmät päivät toisaalta auttavat sopeutumista. Iltapäivisin vastassa on ollut iloinen tyttö ja toisin kuin pelkäsin, illat ei ole ollut pelkkää raivoamista vaan oikeastaan V on vaikuttanut harvinaisen tyytyväiseltä ja nauravaiselta. Odotan innolla sitä, että saan joku päivä hakea tarhasta taaperon, joka ei haluaisikaan lähteä kotiin.

Täytyy vielä sanoa, että ainakin tällä hetkellä tämä tuntuu meille täysin oikealta ajankohdalta aloittaa hoito. Mielipidekysymyshän tämä on pitkälti, mutta jos olisin ollut V:n kanssa kotona 3-vuotiaaksi (ei tosin koskaan ollut edes vaihtoehto, en yksinkertaisesti olisi jaksanut olla kotona kauempaa :D), olisi kaikki todennäköisesti ollut vielä vaikeampaa. Isompi lapsi ymmärtää ihan eri tavalla ihmetellä miksi äiti ja isi jättää ja kapinoida sitä vastaan. Vaikka toisaalta isommalle lapselle voi selittää tilanteen paremmin, olen lukenut kauhutarinoita temperamenttisista 3-vuotiaista joiden ensimmäinen hoitoviikko on ollut pelkkää riehumista, karkailua ja raivokohtauksia. Vaikka 2-vuotias ei ehkä vielä kavereita juuri kaipaakaan, en pidä lainkaan huonona sitä, että sosiaaliset taidot saa harjausta jo varhaisessa vaiheessa. Koskaan ei voi oppia muiden huomioimista ja ryhmässä toimimista liian aikaisin. Puhumattakaan siitä, että lapset matkivat toisiaan ja siten päiväkodissa myös erilaiset taidot saattavat kehittyä nopeammin kuin kotioloissa.

Jos nyt voisin lähettää terveisiä vaikkapa heinäkuiselle itselleni, sanoisin että huoli pois, kaikki menee hienosti pienen alkukankeuden jälkeen! Toivon että joskus kun on aika viedä mahdollinen toinen lapsi ensimmäistä kertaa hoitoon, osaan ottaa rauhallisemmin tämän kokemuksen pohjalta.